Suomalaisen kansanmusiikin jäljillä

Kansanmusiikki on osa suomalaista kansanperinnettä ja osittain katoavaa sellaista. Se on tärkeä osa vanhaa kulttuuria maassa kuin maassa. Suomessa kansanmusiikille tyypillinen ominaisuus on esimerkiksi musisoinnin perustuminen pääasiassa ihmisäänen ja rytmin käytölle. Tässä artikkelissa esittelemme lähemmin suomalaista kansanmusiikkia, jottei tuo ikiaikainen perinne vaipuisi unholaan.

Lönnrotin Kalevala kansanmusiikin perusaiheena

Elias Lönnrot julkaisi suomen kansalliseepoksen Kalevalan vuonna 1835. Eeppisen runouden kategoria sopi hyvin laulurunouden ja –musiikin lähteeksi, joten teoksesta syntyi pian kivijalka suomalaisen kansanmusiikin pohjaksi. Runoja lausuttiin ja lauluja laulettiin toki aiemminkin, mutta tässä yhteydessä on hyvin mielenkiintoista huomata myös, että tunnetuimmat ja merkittävimmät runonlaulajat tulivat nimenomaan Itä-Karjalasta, Kalevalan alueilta.

Suomalainen kansanmusiikki perustuu vahvasti laulamiseen, ja tietysti näin ollen myös muihin ihmisen tuottamiin ääniin, kuten rallattamiseen, resitoimiseen, huhuiluun ja jopa itkemiseen. Soitinpuolella musiikkimme on melko köyhää. Tähän on ollut syynä toisaalta karun luonnon tarjoamat niukat mahdollisuudet valmistaa soittimia, ja toisaalta maamme syrjäinen sijainti. Erilainen rummuttaminen on suomalaisessa kansanmusiikissa melko yleistä, osittain varmasti sen takia, että se ei välttämättä vaadi mitään erityistä soitinta, vain riittävä määrä luovuutta ja rytmitajua riittää!

Kansanmusiikki perustuu runouteen ja laulumusiikkiin

Suomalainen kansanmusiikki on jalostunut 1800-luvulla suomalaisesta laulurunoudesta. Vähemmän yllättäen se pohjautui vahvasti Kalevalaan ja onpa peräti yleisimmän runomittamme nimeksikin annettu kalevalanmitta.

Kalevalanmitta on runomitta, eli korkean tason kuvaus siitä, millainen kalevalaisen runon muoto ja rakenne on. Runomitat voivat olla yleistasoisia tai hyvin yksityiskohtaisia. Kalevalanmitastakin on eriäviä mielipiteitä, mutta esitämme tässä Vienan Karjalan Ystävät ry:n yleisesti hyväksytyn mitan. Kannattaa myös muistaa, että suurten suomalaisten runoilijoiden, mukaan lukien Kalevalan kirjoittajan Elias Lönnrotin, töissä on verrattain paljon ”virheitä” verrattuna tiukkoihin Kalevalanmitan määritelmiin. Näin ollen lienee hyväksyttävää käyttää hieman väljempää määritelmää tässäkin yhteydessä.

Kalevalamittaisen runon ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se sisältää kahdeksan tavua jokaisessa säkeessä. Näin ollen yksi säe jakautuu luonnollisesti neljään kahden tavun runojalkaan. Tämä yhdistettynä suomalaiseen lausumistapaan, jossa yleensä painotetaan sanan ensimmäistä tavua, saa aikaan tyypillisen kalevalaisen soinnin ja poljennon runoon. Tällainen poljento on helppo muuttaa musiikin rytmiksi.

Toinen Kalevalamittaiselle runolle tyypillinen ominaisuus on alkusoinnun käyttäminen. Se tarkoittaa, että säkeet riimitellään niiden alun mukaan. Tämä on siis vastakohta nykyään erittäin yleiselle loppusointujen ”rimmaamiselle”. Lopuksi voidaan todeta Kalevalamittaisten runojen myös sisältävän paljon toistoa, eli runomaailman kielellä kertoa.

Eräs kansanmusiikille tyypillinen esitysmuoto on itkuvirsi. Itkuvirret vaativat oman erityisen laulutekniikkansa, jonka kehittäminen vie aikaa. Näin ollen niiden laulajat ovat järjestään vanhempia naisia, jotka ovat kehittäneet ”äänellä itkemisen” taidon ja tekniikan. Itkuvirret ovat herkkiä ja usein myös aiheeltaan hengellisiä. Itkutekniikka pohjautuu vahvasti improvisointiin, ja sitä käytettiin myös hieman epämuodollisempiin tarkoituksiin, kuten tervehtimiseen ja hyvästelemiseen.

Lopulta laulusävelmien kohdalle saavuttaessa alamme havaita puhtaan suomalaisen kansanmusiikin sekoittumista ulkomaalaisiin vaikutteisiin. Laulusävelmiä alettiin käyttää myös 1800-luvulla. Selkeä ero kalevalaisiin runoihin oli loppusoinnun käyttäminen ja lisääntynyt lyyrillisyys. Laulusävelmiin liittyy myös usein laajempaa kertaamista esimerkiksi kertosäkeen tai muiden pidempien riimien toistamisen muodossa. Tavallaan voi ajatella, että laulusävelmä on puuttuva lenkki matkalla puhtaasta runoudesta tänä päivänä tuntemaamme säestettyyn laulantaan.

Köyhä maa – köyhät soittimet

Karuna ja syrjäisenä maana Suomeen ei koskaan kehittynyt soitinrikasta kansanmusiikkiperinnettä. Elinolojen köyhyys ja karuus hankaloittivat soitinten valmistamista, koska riittävän laadukasta materiaalia ja ylimääräistä aikaa oli niukalti saatavilla. Toisaalta soitinrakennus on myös erittäin perinteikäs ala, ja sekä soittimilla että niiden rakennustaidoilla kesti vuosikymmeniä tai –satoja saavuttaa Suomen rannat.

Nykyään soitinrakentaminen Suomessa voi hyvin, ja täällä tehdään myös maailman eturivin kaiuttimia ja kuulokkeita. Kuulokkeet ovat loistava apuväline vaikkapa kansanmusiikista nauttimiseen. Coupiilta löydät parhaat alennuskupongit AudioHead-verkkokauppaan, josta löydät kuulokkeet tarpeeseen kuin tarpeeseen!

Ei siis liene yllätys, että ensimmäiset musiikkiin käytetyt soittimet saivat alkunsa työkaluina. Ne jalostuivat esimerkiksi eläinten kutsumiseen tai pelotteluun tarkoitetuista paimensoittimista. Niillä alettiin antaa merkkejä myös ihmisille ja henkimaailman olennoille, ja sitä kautta ne jalostuivat hiljalleen käyttöön laulun ja tanssin säestämisessä. Eräs varhaisimpia puhtaasti musiikkia varten tehty soitin on tietysti perinteinen suomalainen kannel.